On nainen: yön vaikeneminen,
väsymys sanaan kitkerään
ja tuike arvoituksellinen
elävät silmäterissään.
Vain runon vaskimusiikille
hän sisimmässään ahne on,
ja viihdykkeille maallisille
on kuuro sekä tunnoton.
Niin merkillistä sulavuutta
on verkkaisessa käynnissään,
ei, hän ei loista kauneutta
ja silti onneni on hän.
Kun tahdon omavaltaisuutta,
käyn, uljas, luokseen oppimaan
makean kivun viisautta,
kun raukenee hän hourimaan.
Ja silloin valoisana kantaa
hän salamoita käsissään,
ja paratiisin tulisantaan
saa unenvarjot piirtymään.
Я знаю женщину: молчанье,
Усталость горькая от слов,
Живет в таинственном мерцаньи
Ее расширенных зрачков.
Ее душа открыта жадно
Лишь медной музыке стиха,
Пред жизнью дольней и отрадной
Высокомерна и глуха.
Неслышный и неторопливый,
Так странно плавен шаг ее,
Назвать нельзя ее красивой,
Но в ней все счастие мое.
Когда я жажду своеволий
И смел, и горд — я к ней иду
Учиться мудрой сладкой боли
В ее истоме и бреду.
Она светла в часы томлений
И держит молнии в руке,
И четки сны ее, как тени
На райском огненном песке.