Jonossa vuodet, ja jokaisesta
muistan kun talvi seisahtui.
Se oli ainutkertainen päivä,
ja vuodesta toiseen se kertautui.
Jokaista yksityiskohtaa myöten
muistin pohjalle jähmettyi
se outo ja eriskummainen päivä,
kun tuntui: nyt aika pysähtyi —
kun talvi on ehtinyt puoliväliin
ja taitekohtaansa etenee,
tie kostuu, katolta virtaa vesi
ja jäällä aurinko kuumenee.
Kuin unessa, kiireesti, toisiaan kohti
rakastavaiset kurkottavat,
ja oksilla kottaraisten pöntöt
auringon lämmössä hikoavat.
Ja uneliaita viisareita
kiskottaa kääntyä taulullaan,
ja päivä on pitempi vuosisataa,
eikä syleily pääty milloinkaan.
На протяженье многих зим
Я помню дни солнцеворота,
И каждый был неповторим
И повторялся вновь без счета.
И целая их череда
Составилась мало-помалу —
Тех дней единственных, когда
Нам кажется, что время стало.
Я помню их наперечет:
Зима подходит к середине,
Дороги мокнут, с крыш течет
И солнце греется на льдине.
И любящие, как во сне,
Друг к другу тянутся поспешней,
И на деревьях в вышине
Потеют от тепла скворешни.
И полусонным стрелкам лень
Ворочаться на циферблате,
И дольше века длится день,
И не кончается объятье.