Piipun poltti hän loppuun verkalleen,
hymyn hieroi kasvoista hiljalleen.
«Herrat upseerit, rintamaan! Komento!»
Kovin askelin päällikkö astuu jo.
On ojennus jälleen päättynyt:
«Irti ankkuri — kahdeksan. Itään nyt!
Kellä veli tai vaimo ja lapsia on,
he kirjoittakoot! Paluu mahdoton!
Keiliradasta tulee isoinen.»
«Kyllä, kapteeni!» tämä sai vastauksen.
Mutta nuorin ja julkein
katsehen loi päilyyn päivän ja laineiden.
«Eikö sama se, — sanoi, — minne ne vie?
Kai rauhallisin lepo aalloissa lie!»
Amiraalille tuuli se viestin vei:
«Käsky täytetty. Pelastuneita ei.»
Näistä miehistä naulat jos tehtäisiin,
maan lujimmat naulat saatais niin.
Спокойно трубку докурил до конца,
Спокойно улыбку стер с лица.
«Команда, во фронт! Офицеры, вперед!»
Сухими шагами командир идет.
И слова равняются в полный рост:
«С якоря в восемь. Курс — ост.
У кого жена, брат —
Пишите, мы не придем назад.
Зато будет знатный кегельбан».
И старший в ответ: «Есть, капитан!»
А самый дерзкий и молодой
Смотрел на солнце над водой.
«Не все ли равно, — сказал он, — где?
Еще спокойней лежать в воде».
Адмиральским ушам простукал рассвет:
«Приказ исполнен. Спасенных нет».
Гвозди б делать из этих людей:
Крепче б не было в мире гвоздей.
«Sotaako voisi toivoa / neuvostokansa todella? / Vastatkoon niitty hiljainen / ja kuiske koivumetsien Ja haudoistansa kaatuneet / voi antaa siitä todisteet / Uskothan heidän lapsiaan? / Ei sotaa toivoa / ei sotaa toivoa / voi venäläiset milloinkaan Ei kärsinyt se armeija / va...»
«Tahdotko sotaa, ihminen, / kun kerran näit sä tuhot sen? / Löi tulen liekit yli maan, / ne kantoi tuskaa, kuolemaa. / On arvotonta kätten työ, / sen raunioiksi viha lyö. / Tahdotko sotaa, ihminen, / kun varjot raunioin / sä kerran nähnyt oot? / Tahdotko, ihminen, sotaa? Va...»