Viimeisen kerran kohtasimme
rantakadulla, niin kuin aina.
Nevan vesi oli korkealla,
tulva uhkasi kaupunkia.
Hän puhui kesästä ja siitä että naisen
oli järjetöntä olla runoilija.
Oi, muistan tsaarin korkean talon
ja Pietari-Paavalin linnoituksen! —
koska ilma ei ensinkään ollut meidän,
vaan ihmeitä täynnä kuin Jumalan lahja.
Ja silloin haltuuni palautettiin
mielettömistä lauluistani viimeisin.
В последний раз мы встретились тогда
На набережной, где всегда встречались.
Была в Неве высокая вода,
И наводненья в городе боялись.
Он говорил о лете и о том,
Что быть поэтом женщине — нелепость.
Как я запомнила высокий царский дом
И Петропавловскую крепость! —
Затем что воздух был совсем не наш,
А как подарок Божий — так чудесен.
И в этот час была мне отдана
Последняя из всех безумных песен.
«Odota, niin palajan, / odota, se tee. / Odota, kun tunnelman / syksy turmelee. / Odota, kun talvisää / taikka kesä lie, / muistoista kun toiset jää, / unho heidät vie. / Odota, kun saavu ei / kirjeen lohdutus, / odota, kun muilta vei / toiveet odotus Odota, niin palajan,...»
«Sotaako voisi toivoa / neuvostokansa todella? / Vastatkoon niitty hiljainen / ja kuiske koivumetsien Ja haudoistansa kaatuneet / voi antaa siitä todisteet / Uskothan heidän lapsiaan? / Ei sotaa toivoa / ei sotaa toivoa / voi venäläiset milloinkaan Ei kärsinyt se armeija / va...»
«Tahdotko sotaa, ihminen, / kun kerran näit sä tuhot sen? / Löi tulen liekit yli maan, / ne kantoi tuskaa, kuolemaa. / On arvotonta kätten työ, / sen raunioiksi viha lyö. / Tahdotko sotaa, ihminen, / kun varjot raunioin / sä kerran nähnyt oot? / Tahdotko, ihminen, sotaa? Va...»